Historia

Aurinkolinnan rakennusvaiheita 1920-luvulla
Rakennusvaiheita 1920-luvulla. Kuva: Helsingin yliopistomuseo

Aurinkolinnan ensiaskeleet

Nykyään Aurinkolinnana tunnettua Salpausselän parantolaa alettiin suunnitella vuonna 1921 Suomen luu- ja niveltuberkuloosiin sairastuneita lapsia palvelevaksi hoitopaikaksi. Lähinnä keuhkotautina tunnettu tuberkuloosi on ihmiskuntaa jo aikojen alkuhämäristä piinannut sairaus, joka harvinaisemmissa tapauksissa ilmeni myös keuhkojen ulkopuolella. Tällainen tarttumaton taudin muoto vaati vuosia kestävää vuodehoitoa, johon Suomessa vain varakkailla oli aiemmin ollut mahdollisuuksia.

Parantolan sijainnin valinta oli tärkeä tehtävä, sillä ympäristön tuli olla mahdollisimman terveellinen. Salpausselän harju tarjosi tavoitellun korkean ja kuivan sijaintipaikan, mutta myös muita tärkeitä vaatimuksia oli täytettävä. Ensinnäkin maaperän tuli päästää sadevesi valumaan hyvin lävitse ja kuivua nopeasti. Hiekkamaa oli paras mahdollinen alusta, joten soraharju tarjosi parantolalle otollisen sijainnin. Toiseksi ilman oli hyvä olla raikasta ja kuivaa – toisin sanoen kaukana rannikosta ja mielellään mäntymetsän keskellä. Veden läheisyyttä arvostettiin kuitenkin vesihuollon turvaamiseksi, ja Nastolan järvet sijaitsivatkin vain muutaman sadan metrin päässä parantolasta.

Suotuisena pidettiin myös runsasta auringonpaistetta ja vähäisiä sateita. Ilmatieteen laitoksen mukaan Lahti ympäristökuntineen hallitseekin kärkisijoja Suomen helteisimmät kunnat –vertailussa. Parantolan tuli toisaalta sijaita suojassa kylmiltä pohjois- ja itätuulilta, joten hiekkaharjun etelärinne oli täydellinen paikka. Erityisen suotuisia olivat luonnonkauniit havumetsät, joilla katsottiin olevan rauhoittava vaikutus potilaiden mieleen. Sopiva sijaintipaikan oli myös oltava hyvien liikenneyhteyksien päässä. Nastolan kirkonkylä rautatiepysäkkeineen sekä harjun etelärinteestä hankittavissa olevine laajoine maa-alueineen täyttikin kaikki nämä vaatimukset täydellisesti.

Uusi parantola valmistui kahdessa osassa vuosina 1924 ja 1928 Vähävaraisten Keuhkotautisten Avustamisyhdistyksen (nykyään Filha ry) rakennuttamana. Hoitopaikkoja oli alkuun 50-60, mutta valtavan kysynnän vuoksi ne tuplattiin laajennusosan myötä. Edistysaskel tuberkuloosin hoidossa oli niin merkittävä, että käytännössä kaikki Suomen suurimmat – ja pitkälti myös pienimmät – sanomalehdet kirjoittivat kattavia juttuja rakentamisen valmistumisesta, toiminnan aloittamisesta sekä hulppeista avajaisjuhlista, jonne maan silmäätekevät saapuivat lausumaan kiitos- ja onnittelusanojaan varta vasten tilatulla ylimääräisellä junavuorolla. Samalla kivilinna oli Nastolan suurin ylpeydenaihe.

”Kun kesäpäivänä saapuu Lahden-Kouvolan maantietä kohdalle, missä Salpausselän harjanne kätkee silmiltä Nastolan pienen Kirkonkylän, alkaa metsästä harjun rinteeltä kuulua kimakoita, iloisia lastenääniä. Ja jos poikkeaa Kirkonkylään vievälle sivutielle, ilmaantuu pian metsän keskellä näkyviin komea rakennus torneineen ja pengermäisesti kohoutuvine valtavine parvekkeineen. Näillä erottaa sängyn toisensa vierestä ja sängyistä alastomia, mitä mustimpia murjaaneja. Kenellä on jalka vetositeessä, mikä makaa selällään kovalla tyynyllä, kenellä missäkin hihnat olallaan pitämässä – kaikki ovat yhtä iloisia ja äänekkäitä. Pihalla juoksentelee samanlaisia pieniä intiaaneja uimahousut yllään, ja jos olet pysäyttänyt autosi tielle aidan taakse, kirmaisevat ne pian tutkimaan, onko se ”Woorti” vai ”Wiat”. Kuka hyppien kainalosauvain varassa, kuka pää, käsi tai jalka siteessä.” – Lehtileike vuodelta 1926

Ainutlaatuinen arkkitehtuuri

Aurinkolinnan tuberkuloosiairaalan ensimmäinen kerros
Tuberkuloosiairaalan ensimmäinen kerros. Kuva: Suomen arkkitehtuurimuseo

Rakennusten suunnittelijaksi valikoitui arvostettu ja monipuolinen arkkitehti Wäinö Gustaf Palmqvist (1882-1964), joka tunnetaan mm. lukuisista Helsingin keskustaan suunnittelemistaan kerrostaloista ja liikerakennuksista, kirkoista sekä tehdas- ja sairaalakiinteistöistä. Helsingissä hänen käsialaansa ovat mm. Kaapelitehdas, Botta, Lackmanin liiketalo (Mikonkatu 11) ja Bögelundin kartonkitehdas (Aleksis Kiven katu 52-54). Palmqvist oli myös Hufvudstadsbladetin omistajan Amos Andersonin lapsuudenystävä, ja suunnitteli lehden Mannerheimintien pääkonttorin sekä Andersonin omistaman Söderlångvikin kartanon uudistuksen.

Tehdasmiljöön taidonnäytteinä Palmqvistin kynästä ovat syntyneet mm. Mäntän, Kankaan, Myllykosken, Kaukaan, Jämsänkosken, Simpeleen ja Käkisalmen paperitehtaat, Nokian kumitehtaat, Outokummun kaivosrakennukset sekä Vaasan Leipomoiden tehtaat Vaasassa ja Oulussa. Sakraaliarkkitehtuurin osalta hänet muistetaan erityisesti Tampereen Kalevankankaan siunauskappelista sekä Kalajoen, Jämsänkosken, Padasjoen, Mäntän ja Myllykosken kirkoista.

Rakennusprojektin pääurakoitsijaksi valittiin maineikas rakennusliike Oy Kreuger & Toll Ab, joka rakensi tuohon aikaan myös Vanajanlinnaa sekä emoyhtiö Kreuger & Toll Byggnads AB:n toimesta Tukholman kaupungintaloa, joka tunnetaan nykyään mm. Nobel-palkintojen jakopaikkana. Yrityksen käsialaa ovat myös Haartmanin talo Vaasassa, Hankkijan talo Helsingissä sekä kymmenet muut merkittävät kohteet ympäri Suomea. Rakentamisen laadusta ja toiminnan pitkäjänteisyydestä kertoo rakennusliikkeen toiminnan jatkuminen 1900-luvun alusta 2000-luvulle saakka (myöhemmin nimellä Oy Kreuto Ab). 1950-luvulla yhtiö oli Suomen toiseksi suurin rakennusliike.

Rakennustöitä valvoi rakennusmestari J. K. Koskinen, jonka johdolla on valmistunut mm. Eliel Saarisen suunnittelema Lahden kaupungintalo.

Valohoito oli keskeinen hoitomuoto taistelussa tuberkuloosia vastaan, ja sen merkitys näkyy edelleen vahvasti linnan arkkitehtuurissa. Pääjulkisivun entisissä hoitotiloissa korostuvat auringonvalon maksimointiin tähdänneet korkeat neljän metrin huonetilat, valtavat ikkunapinta-alat sekä etelään suunnatut tilavat parvekkeet ja upeat lasitetut kuistit. Palmqvist suunnitteli yhdessä alan parhaiden lääkäreiden – erityisesti parantolan ylilääkäri Arne Johannes Palménin – kanssa ainutlaatuisen rakennuksen, jonka pengermäisesti toteutettu julkisivumuoto varmisti sekä suoran että epäsuoran valon määrän maksimoinnin niin kesä- kuin talviaikana. Vaikuttavan jugendlinnan arkkitehtuuri upeine balustradikaiteineen, graniittikivijalkoineen ja koriste-elementteineen sisältää sekä myöhäisjugendin että klassismin piirteitä. Se on Museoviraston lausunnon myötä vuonna 1997 todettu rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti hyvin arvokkaaksi ja julkisivun osalta SR-1 suojeltavaksi.

Arkea linnan kiviseinien suojissa

Partiolippukunta Lahden Siniset
Kuva: Partiolippukunta Lahden Siniset

Parantola valoisine saleineen oli pienille potilaille koti kesät talvet, ja vaikka sairastaminen rajoitti liikkumista, käytiin siellä omaa kansakoulua, leikittiin, laulettiin ja askarreltiin kuten muutkin lapset. Päivät kuluivat ilman kiireitä aurinkoa ottaen parantolan laajoilla parvekkeilla oleskellen, ja olipa pikkupotilailla mahdollisuus myös kesäisiin veneretkiin ja aurinkoisiin päiviin parantolan omalla rantasaunalla. Entisten potilaiden muistot parantola-ajoilta ovatkin lämpimiä, ja etenkin joulun ajan pitkään kestänyt valmistautuminen ja juhlallisuudet jännittävine vierailijoineen jäivät elävästi asukkaiden mieliin.

”Koskaan myöhemmin en ole sellaista joulun tekoon liittyvää tunnelmaa tavoittanut, kuin mitä se oli Nastolan parantolassa. Se oli koristeiden, värien ja tuoksujen yltäkylläisyyttä. Itse jouluaatto oli lahjojen paljoutta ja kunnioitusta herättävä Joulupukki aattopäivän kohokohta.” – potilaan muistelmat, SKS:n parantolaperinteen keräyskilpailu

1950-luvulla Lahden Sinisten ja Katajaisten johtama sisupartiotoiminta oli tärkeässä roolissa lasten ja nuorten arjessa, ja kesäisiä leirejä läheisen mäntymetsän siimeksessä odotettiin antaumuksella. Sairastamisen tuomista haasteista huolimatta poikapartiolaiset muodostivat lopulta parantolaan myös itsenäisen partiolippukunnan nimeltä Nastolan Sisu-Veikot.

”Vaikka me kaikki olimmekin sänkypotilaita, sen ei annettu estää leirielämää; yöt nukuttiin paareilla teltoissa, mikä teki koko leiristä mielekkään elämyksen. Myös hienot kelit suosivat leiriaikaa, mikä piirsi mieleen aurinkoiset muistot vuosikymmeniksi.” – Veli-Matti Hiltunen

Sotasairaalana talvi- ja jatkosodassa

SA-Kuva
Kuva: SA-Kuva

Jugendlinna on nähnyt monenlaisia vaiheita historiansa aikana, ja välillä lapsipotilaat jouduttiin jopa evakuoimaan parantolan lääkäri Aino Järvelän huvilalle, kun talvi- ja jatkosodan haavoittuneille tarvittiin kirurgisia hoitopaikkoja. Talvisodassa linna toimi itsenäisenä sotasairaalana päällikkölääkäriksi määrätyn Järvelän komennossa. Järvelä olikin monella tapaa poikkeuksellinen nainen, sillä osana Puolustusvoimien organisaatiota päällikkölääkärin virkaa vastasi lääkintäkapteenin tai –majurin sotilasarvo. Jatkosodassa parantolasta muodostettiin Lahdessa toimineen 9. sotasairaalan osasto. Tällöin myös presidentti Risto Ryti kävi tarkastamassa sairaalan ja puhuttelemassa henkilökohtaisesti henkilökuntaa ja kaikkia potilaita. Jatkosodan taistelujen roihutessa pahimmillaan parantolassa hoidettiin samanaikaisesti jopa 300 potilasta. Järvelälle myönnettiin sota-ajan ansioistaan 3. ja 4. luokan Vapaudenristit.

Presidentti Risto Rytin tullessa tapaamaan sairaalan työntekijöitä, ujous oli vähällä riistää Airilta ikimuistoisen kohtaamisen. Hän piiloutui liinavaatevarastoon mukamas kunnostamaan sidetarpeita, kunnes hänetkin onneksi lopulta noudettiin arvovierasta tapaamaan. Ja kohtaaminen olikin sen arvoinen! Presidentti oli rakenteeltaan siro, eikä erityisen pitkä, mutta vaikutti sisäisesti sympaattiselta ja hienolta mieheltä. Hän tervehti kädestä joka ikisen potilaan ja henkilökunnan jäsenen. Airi seisoi ”jäykkänä kuin rautakanki”, kun presidentti tervehti ja kysyi: ”Viihtyykö lotta työssään?” ”Kyllä viihdyn, herra tasavallan presidentti”, vastasi Airi. ”Hyvää jatkoa”, toivotti maan isä. Tervehtimisen jälkeen lotat eivät olisi raaskineet pestä käsiään – lotta Airi Mikkola

Linna muuttuu valtion omistamaksi hoitokodiksi

Aurinkolinnan hoitokoti
Kuva: Lahden kaupunginmuseo

Vuonna 1952 parantolatoiminta siirtyi valtiovetoiseksi, ja kun tuberkuloosiin saatiin lopulta tehokkaat lääkkeet, parantolan viimeiset potilaat hajautettiin vuonna 1959 muihin hoitolaitoksiin. Tämän jälkeen rakennusta ehdittiin kaavailla monenlaiseen eri käyttöön, mutta jo seuraavana vuonna varmistui kehitysvammaisten hoitokotitoiminnan aloittaminen. Alkuvaiheessa toiminta oli hyvinkin sairaalamaista johtuen siitä, että Nastolaan pyrittiin keskittämään kaikkein vaikeimmin vammaisia. Uusia asukkaita tuli koko Suomesta, mutta etenkin köyhimmiltä alueilta pohjoisesta ja rajaseudulta, missä edellytykset kotihoidolle olivat heikoimmat.

Hoitokotitoiminnan siirryttyä alueelliselle erityishuoltopiirille vuonna 1975 myös asukaskunta muuttui huomattavasti; lievästi kehitysvammaisista muodostui suuri ryhmä, jolle pystyttiin tarjoamaan entistä monipuolisempia aktiviteetteja. Vuoden mittaan matkusteltiin paljon, ja toistuviksi suosikkikohteiksi valikoituivat mm. Rhodoksen hiekkarannat, Korkeasaaren eläintarha ja Orilammen maja. Hoitokodin omalla rantasaunalla vietettiin aikaa kaikkina kesäpäivinä osastoittain vuorotellen. 1970-luvun alussa toteutettu täydellinen peruskorjaus uusine musiikki- ja hiekkaterapiahuoneineen mahdollisti myös monipuolisen toiminnan linnan sisällä.

”Me lähdettiin aamulla Volkkarilla koko osasto sinne rannalle, ja talouspuoli toi ruuat. Konemestari Immosen Jaakko tai huoltomiehet ajoivat pikkubussia muutaman kerrankin, että saatiin kaikki asukkaat sinne. Iltavuorolaisetkin tulivat sinne, ja yöksi vietiin asukkaat kotiin. Se toimi niin upeasti. Siellä syötiin, saunottiin ja uitiin asukkaiden kanssa. Se oli henkilökunnankin mielestä tietenkin kivaa, että sai kauniina kesäpäivänä olla rannalla työvuorossa.” – osastonhoitaja Margit Kuparinen

Hoitokodissa viihtyivät niin henkilökunta, asukkaat kuin vierailevat omaisetkin. Henkilökunnan vaihtuvuus oli pientä ja kaikki tunsivat olevansa kuin yhtä perhettä. Kun laitoksen toiminnan supistamisesta alettiin puhua, asukkaiden omaiset nousivat barrikadeille ja torppasivat tällaiset suunnitelmat. Lopulta rakennusten valtio-omisteisuus, budjettileikkaukset ja kehitysvammaisten hoidon uudet trendit kohti pienempiä hoitoyksiköitä saivat jyrättyä henkilökunnan ja omaisten vastustuksen, ja hoitokoti hajautettiin pienyksiköihin vuonna 1989.

Turvapaikan­hakijoiden vastaanotto­keskuksena

Aurinkolinna turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus
Kuva: Etelä-Suomen Sanomat

Ilman uutta käyttötarkoitusta jääneen linnan kohtalo ratkesi vuonna 1990 täysiin liekkeihin roihahtaneen Somalian sisällissodan myötä. Päärakennus saneerattiin nopeasti SPR:n vetämäksi vastaanottokeskukseksi, jonka asuinkäyttöön soveltuvia tiloja laajennettiin moneen otteeseen. Parhaimmillaan vuonna 1991 keskus majoitti noin 250 somalipakolaista. Asukasmäärät laskivat kuitenkin jo seuraavan vuoden alussa vain muutamaan kymmeneen, kunnes IVY-maiden pakolaisvirrat räjähtivät käsiin ja keskus sai pian majoittaa lähes 300 asukasta. Keskuksessa asui parhaimmillaan ihmisiä 30 eri maasta, mikä teki Nastolasta hetkeksi varsin kansainvälisen kunnan.

Pakolaiskeskusaika näyttäytyi mediassa värikkäänä etenkin somalien ja paikallisten nuorten välienselvittelyjen noustua valtakunnan ykkösuutiseksi vuonna 1991. Suuremmassa mittakaavassa toiminta oli kuitenkin menestyksekästä ja vaikutti erittäin positiivisesti mm. paikallistalouteen. Keskuksen lopettaessa toimintansa vuonna 1993 tunnelma oli haikea niin asukkaiden kuin henkilökunnankin keskuudessa. Läksiäisjuhlissa entiset ja nykyiset asukkaat tanssivat linnan käytävillä kurdistanilaisia kansantansseja yhdessä henkilökunnan kanssa ja hyvästelivät rakennuksen, joka oli ehtinyt muodostua kodiksi suurimmalla hädän hetkellä.

”Sen tiedän, etten koskaan elämässäni tule unohtamaan tätä paikkaa. Henkilökunnasta tuli vaikeassa elämäntilanteessa hyviä ystäviäni” – Hüseyin Savci

”Itsekin luulin aluksi, että tämä on työtä työn joukossa. Mutta ei se niin ollut. Tämä kolme vuotta on ollut hieno kokemus, jota en vaihtaisi mistään hinnasta pois.” – Jussi Kunnari, keskuksen johtaja

Uusi kukoistus

Aurinkolinna 2017

Pitkäksi aikaa tyhjilleen jääneelle linnalle etsittiin pitkään uutta käyttötarkoitusta, mutta laman kourissa olevasta Suomesta oli vaikea löytää sopivaa kehityssuuntaa. Edes rakennusten siirtyminen yksityisomistukseen 1990-luvun lopulla ei poikinut käytännön kehityshanketta. Lopulta vuonna 2005 helsinkiläinen eläkeläissijoittaja aloitti mittavan asuntosaneeraushankkeen, joka kuitenkin kaatui muutamassa vuodessa.

Aurinkolinnan todellinen palauttaminen alkuperäiseen loistoonsa alkoi vuonna 2012, jolloin yrittäjät Matti Pietilä, Erkki Pietilä, Antti Hartman ja Joel Mäkelä ostivat kiinteistön saneeratakseen sen kivijalasta ullakkoon saakka asuinrakennukseksi – ja päätyivätpä kaksi hankkeen vetäjistä itsekin linnan asukkaiksi. Linna sai myös viimein takaisin alkuperäisen ulkomuotonsa jykevine balustradikaiteineen, jotka oli purettu 50-luvulla käytännöllisyyteen vedoten. Aurinkolinnan saneeraushanke sai paljon myönteistä mediahuomiota, ja Lahden kaupunki palkitsi sen Nastola-kunniakirjalla alueen hyväksi tehdystä kulttuuriteosta. Vuoden 2016 lopussa Aurinkolinna valittiin Lahden kauneimmaksi asuinrakennukseksi Etelä-Suomen Sanomien äänestyksessä.